|
|
| Nimi: mimppu |
03.04.2010 15:28 |
| | siis se kosse,ni voiko sitäki alkaa hoitaa? |
|
| | myös oliks se nyt kössi vai kossi tai se musta söpö poni..ni voiko sitki alkaa hoitaa? |
|
| | voinko alkaa hoitaa eskimoo? |
|
| Tervetuloa hoitamaaan fantasiaeläimiä
Meidän sivustolle
kaikki mukaan!
T: Bella ja Rin |
| Nimi: hevoshullu |
02.01.2010 20:39 |
| | nyt olisi se päivä kun pääsisin katsomaan ensimmäistä kertaa hoitsuani,dooraa.kävelin tallille päin ja oli kylmä ilma.onneksi tallissa olisi ihanan lämmin.kohta olinkin jo dooran karsinan ulkopuolella ja ajattelin mennä katsomaan millainen heppa se on.kun astuin karsinaan niin meinasi melkein henki salpautua,kun näin kuinka kaunis doora oli.tervehdin hoitsuani ja laitoin sen kiinni karsinaansa.otin yhden harjan ja aloin harjata pitkin vedoin hevosen läpi.tämän jälkeen otin jalat ja katsoin että hokit olivat paikoillaan.sitten annoin leivänpalan jonka olin tuonut mukanani ja seurasin kuinka se rouskutti tyytyväisenä sen loppuun.tämän jälkeen kello olikin jo niin paljon että piti lähteä kotiin.sanoin dooralle heipat ennen kuin lähdin. |
| Nimi: Tuubi |
19.12.2009 13:07 |
| | Sori, en kerkeä hoitaa ollenkaan niin mun on kai pakko lopettaa. =C |
|
| KEIJUMAAN LOTTA
"13 vuotta sitten oli myrskyinen yö. Voimakkaan sateen ropinan täytti lapsen huuto. Jo silloin vanhemmat tämän: Hän ei ollut tavallinen tyttö."
-Lotta älä juokse noin lujaa! En pysy perässäsi, Anna huusi huohottaen.
-Ala tulla, on kiire!
Vesi oli nousemassa. Tytöille tulisi pian kiire, jos he aikoivat ehtiä keräämään simpukoita rannalta. Katso Anna, Lotta huusi perässään laahustavalle ystävälleen. Heidän edessään avautui kohiseva aava meri. Lotta ja Anna alkoivat tyytyväisinä keräilemään kauniita, kaiken kokoisia ja värisiä simpukoita.
-Käteni ovat jo täynnä, Anna sanoi.
-Niin minunkin.
-Lähdetään nyt kotiin.
-Okei, mutta minä menen sitten taas edellä, Lotta sanoi ja vinkkasi Annelle silmää.
He hyppivät yli liukkaiden kantojen, kiersivät suuret kivet, katselivat kuinka eläimet laidunsivat villiruohon ääressä ja suunnistivat läpi kukkivien metsien.
-Keijumaan puro näkyy jo! Lotta huusi taaksensa. Anna saattoi huokaista helpotuksesta. He kahlasivat virtaavan puron yli ja näkivät kauempana valon, joka tuli keijusairaalasta.
-Miksi tuolla palaa valot? Lotta kysyi hämmästyneenä.
-Joku on kyllä nyt pielessä, Anna vastasi peloissaan.
jatkuu, tässä oli vain 1/4 osa tarinasta :D... |
| Nimi: Brendan |
30.11.2009 23:53 |
| Aika on vihdoin täysi. Se mitä olen pelännyt tapahtuvaksi, on tapahtuva huomenna. Olenhan minä tiennyt, on minulla ollut aikaa valmistautua, mutta nyt se vihdoin on totta. Minä täyttäisin tulevana vuonna, johon ei ole enää kuin kuukausi aikaa, seitsemäntoista vuotta. Minä en voisi enää jatkaa kisaamista poniluokissa. Minä olen kasvanut viimeisen kahden kuukauden aikana lähemmäs 170-senttiseksi. Ponini ovat säkäkorkeuksiltaan 130-senttisiä. Kyllä minäkin sen ymmärrän.
Mutta on niin hirvittävän, repivän, viiltävän vaikea luopua. Kävelen ponien karsinoille ja siivoan ne, viimeisen kerran. Riimunnaru kädessäni kuljen tarhoille ja taivas tuntuu itkevän puolestani, valuttavan niskaani kaikki ne kyyneleet, joita minä en saa puristettua ulos. Late ja Lindy tulevat sadeloimissaan portille, taputtelen molempia ja naksautan sitten riimunnarun lukon Laten riimuun, päästäen sen livahtamaan portista ilman että Lindy tulee perässä.
”Sori poika, sä taidat kastua viimeisellä maastolenkilläsi”, juttelen voikolle kun talutan sitä sisään. Kiinnitän sen käytävälle ja riisun ja ravistelen loimen, vien sen kuivatushuoneeseen. Haen samalla Laten harjat, ja vaikkei poni ole likainen, suin sitä hyvän aikaa. Otan kaviot huolella, tarkistan hokkien kireyden, haen sitten suitset. Viimeisen ratsastukseni haluan tehdä ilman satulaa, tuntea ponin lämmön, sen liikkeet lähellä itseäni.
Kun tulemme tallista pihalle, sade on lakannut kuin taikaiskusta, ja aurinko kurkistaa pilvenrepaleiden välistä. Nousen Laten selkään, panen merkille miten alhaalla jalkani riippuvat, maiskautan ponin käyntiin. Lähdemme metsätielle, vesi tippuu puista, ääni on tasainen ja rauhoittava. Late astelee pehmeässä käynnissä eteenpäin, kaula kauniisti kaarella. Voi miten minä tulen kaipaamaan tätä ponia! ajattelen ja kurkkuani kuristaa.
Nostan Laten raviin, saadakseni vapautuksen minua vainoavista ajatuksista, ja pian ponin rauhoittava kaksitahtinen askellus, kavioiden rahina hiekassa, tuudittaa minut lempeään unohduksen tilaan, ja nautin vain menosta. Laukkaamme tutussa ylämäessä, ja Laten valkea harja hulmuaa vasten kasvojani. Käännymme polveilevaa metsäpolkua myöten takaisin tallille, kuuntelemme metsän ääniä, minä painan mieleeni ponini jokaisen liikkeen, sen miltä sen jouhet tuntuvat sormissa, sen kullanvaalean karvan kiillon.
Kevyesti loimitettuna Late pääsee takaisin tarhaan, valoisaa aikaa riittää vielä tunnin verran, otan vuorostaan Lindyn mukaani, ja käyn poni talutuksessa vilkaisemassa maneesiin. Siellä on tyhjää, ja ilokseni siellä on myös matalahko esterata. Menemme talliin; Lindy saa samanlaisen pitkän harjauksen kuin Latekin, enkä laita sillekään satulaa. Tamma suitsittuna talutan sen maneesiin, ja nousen helposti pienen ponini selkään.
Lämmittelemme; tunnen Lindyn jännittyvän tutulla tavalla, ja sen häntä pyörähtelee kun se katselee silmänurkastaan esteitä. No ovat korkeimmillaan 80-senttisiä, enkä viitsi korottaa niitä. Lämmittelyristikko on vain 60cm korkea, hyppäämme sen pari kertaa eri suunnista, ja lähdemme sitten hyppäämään nopeasti mielessä luomaani lyhyttä rataa. Punainen tammani lennähtelee esteiden yli, varmasti ja virheettömästi. Otan radan vielä uudestaan pelkästä hyppäämisen ilosta, ja Lindy tuntuu olevan yhtä innoissaan. Jälkeenpäin taputtelen sen kaulaa haikeana. En enää koskaan tulisi hyppäämään tulisella pikkutammallani.
Jäähdyteltyäni sen, hoidan sen karsinaansa, laittaen sille talliloimen, ja haen Latenkin sisään hämärtyvästä illasta. Laitan molemmille poneille ruuat, ja koska niiden satulat ja suitset menisivät niiden mukana, vetäydyn varustehuoneeseen puhdistamaan ja kiillottamaan niitä. Kello kuuden aikoihin, kun on jo aivan pilkkopimeää, käyn sanomassa poneilleni hyvät yöt, ja lähden kotiin sisälläni tyhjä tunne.
*
Seuraavana aamuna yhdeksältä olen valmiina tallilla laittamassa poneja matkustuskuntoon. Koska tämä on myös vuokrasopimuksen loppu, olen pakannut kaikki tavarat varustearkkuihin, niin että ne voi vain nostaa autoon. Minun on tarkoitus mennä loppuviikoksi vanhempieni luo, mistä käsin etsisimme minulle hevosta; olen saanut lomaa koulusta – joten minulla on vielä laukku mukanani. Kymmeneltä kun isä ja äiti ajavat pihaan, Eliza takapenkillä, Late ja Lindy seisovat käytävällä täysissä kuljetusvarusteissa.
Voi miten minä olisin toivonut, ettei tästä olisi tehty tällaista perhedraamaa! Että isä olisi tullut yksin, etteivät kaikki puhuisi minulle kuin helposti särkyvälle lasilinnulle, että saisin elää tämän väistämättömän kokemuksen yksin, rauhassa. Talutan ponit kuljetusautoon, Late edellä, ja Elizan kanssa nostamme perälaudan. Hän yrittää tavoittaa katsettani mutta väistelen. Istun omalle paikalleni autoon ja katson ikkunasta kun ajamme pois.
Myyntitallilla on hirveä hässäkkä. Kukaan ei tunnu tietävän minne ponini kuuluvat, ja ennen kuin isä tiukasti vaatii saada tavata tallin omistajan NYT HETI, emme saa edes purettua kallisarvoista lastiamme. Minä en kiinnitä huomiota mihinkään muuhun kuin poneihin, ja olen helpottunut kun ne pääsevät vierekkäisiin karsinoihin. Kunpa ne myytäisiin samaan paikkaan, ajattelen toivottomana. Eliza kuljettaa varusteita neuvotuille paikoille, minä vietän viimeiset hetkeni ponieni kanssa. Lopulta on lähdettävä. Viimeiseksi muistikuvaksi jää Laten musta turpa ja kysyvä katse.
Autossa nojaan poskeani ikkunaan, ja kyyneleet joita en pystynyt itkemään koskaan aikasemmin valuvat nyt hiljaa. |
|
| | Saavuin lumiselle tallinpihalle kantaen toisessa kädessäni Deisille tuomaani uutta pyyhettä. Heitin sen kaappiin ja otin naulasta ponin narun. Vein sen harjauspuomille ja harjasin perusteellisesti. Häntääkin varmaan pitäisi leikata, kun on aikaslailla kasvanut :) Harjattuani ponin menin talliin pestäkseni sen jalat. Siinä touhussa meni sujuvasti puoli tuntia, jonka jälkeen Deisi pääsi suoraan tarhaansa takaisin. Siivosin sen karsinan ja heitin sinne yöksi heinät. Kaksi päivää oli satanut lunta ja kaikki hevoset, tarhat ja laitumet olivat hienoisen lumikerroksen peitossa, joskin isommissa tarhoissa löytyi vielä kuraa aikalailla, jonka seasta juuri ja juuri saattoi erottaa ruokintapaikat ja vesisaavit. Kun yöpuuhat oli tehty menin hakemaan Deisin sisälle, kello oli jo kahdeksan ja iltaruokinnan jälkeen lähdinkin yllättävän lyhyen päivän jälkeen kotiin! |
| Nimi: Tuubi & Royal champion "Roni" |
22.11.2009 17:01 |
| Heräsin aamulla ja tein aamu askareet. Sitten puin kiireesti ratsastusvaatteet päälle ja otin repun, jossa oli kaikkea tarpeellista tälle päivälle. Tärisin paljon, kun jännitti ensimmäinen päivä niin paljon. Huusin äidille alakertaan, että hänen pitäisi lähteä viemään minua. Kesti noin 10 minuuttia, kun äiti tuli alakerrasta.
- Mikä kesti niin kauan? minä kysyin.
- Laitoin pyykit kuivumaan, hän vastasi.
- Okei. Lähdetään jo, sanoin.
Kun tulimme tallin pihaan katsoin miten iso talli on.
- Heippa! huusin äidille, kun olin jo tullut ulos autosta. Kävelin ja menin tallin sisälle. Menin karsina käytävään ja luettelin nimiä.
- Daysi, Soldier blue, Difficult to you, Slawikisteri, King of fire, Sun rising, Pojun pokka, Tähden lento, Jasmiina, VD little devill, Kotihaan Taavi, Metsäpolun Emilia, Take and lead, Niemipellon tähti-tyttö, Powerfull boy, Pilvenhattaran amore ja Royal champion. Ahaa, tässä on sen karsina.
Kun löysin Royal championin karsinan niin katsoin sinne. Se oli tilava ja pesukarsinan vieressä.
Päätin putsata sen karsinan, sillä se oli vähän likainen. Hain talikon ja kottikärryn, kunhan löysin ensin ne. Jouduin kysyä apua joltakin tytöltä. Toin ne karsinaan ja aloin putsata karsinaa. Kun lannat oli laitettu kottikärryihin niin vein ne lantalaan. Lopuksi hain uutta purua ja levitin ne karsinaan. Kun olin valmis vein tavarat paikoilleen ja katsoin vähän aikaa Ronin kuvaa ja lähdin sitten etsimään sitä laitumelta. Löysin sen ja katsoin sitä miten nätti se on. Yritin houkutella sitä portille, mutta se ei tullut. Jouduin menemään laitumelle, että saisin sen kiinni. Se lähti minua karkuun. Kun sain sen vihdoin 5 minuutin päästä kiinni niin vein sen suoraan pesukarsinaan. Se oli nimittäin ihan mutainen. Laitoin sen kiinni ja otin letkun. Kun olisin juuri aloittanut ruiskuttamaan sitä se hyppäsi vähän kauemmas letkusta. Aavistin, että se pelkää varmaan sitä letkua. Päätin hakea sienen, että ei tarvitsisi säikytellä sitä sillä letkulla. Kun sain putsattua sen kurasta sienellä niin kuivasin sen pyyhkeellä. Laitoin sen karsinaan ja annoin sille heiniä. Kun se oli syönyt niin päätin, että voisin ratsastaa sillä tänään vähän aikaa, että tottuisin sen askeleeseen. Hain vähän harjoja ja kavio koukun. Sidoin Ronin kiinni ja aloin harjata. Kun harjasin sen mahan alta se talloi minun varpaani.
- Auts! Tuo ei ollut kivasti tehty.
Onneksi minulla oli edes turvakengät jalassani. Jatkoin vain harjausta, enkä ollut välittäväni mitä Roni minulle teki. Kun aloin ottaa kavioita se näykkäsi minua takapuolesta. Sidoin Ronin vain tiukemmalle, sillä en halua, että se puree uudestaan. Sitten hain varusteet ja aloitin satulasta. Heitin satulan sen selkään ja aloin laittamaan satulavyötä. Se pullisteli niin paljon, että satulavyö ei ylettänyt edes ensimmäiseen reikään. Rapsutin sitä vähän masusta niin se lopetti heti pullistelun ja vyö meni ainakin neljänteen reikään.
- Hyvä, sanoin sille.
Kun satula oli hyvin laitoin sille päitset kaulalle ja aloin laittaa niitä. Se otti kuolaimet hyvin suuhun. Kun olin saanut suitset hyvin sen korvien taakse niin huomasin, että se oli jotenkin mystisesti saanut ne pois suusta.
- Olet aika hyvä huijaamaan minua, mutta katsotaanpas muutaman kuukauden päästä niin tiedän kaikki sinun temppusi.
Se vain hirnahti minulle. Sitten kokeilin uudestaan ja sain jopa ne sille. Sitten Lähdin kentälle päin. Menin kentän keskelle ja hyppäsin Ronin selkään. Kiristin satulavyötä ja laitoin jalustimet oikean pituisiksi. Sitten menin alku käyntejä. Kun olin kävellyt noin 10 minuuttia niin aloin pikku hiljaa kerätä ohjia. Kun ohjat oli kerätty niin nostin ravin. Sen ravi oli aika pehmoista verrattuna siihen mitä aluksi luulin. Tein voltteja ja pysähdyksiä ravissa. Se totteli hyvin. Kun olin 4 kertaa vaihtanut suuntaa ja tehnyt harjoitusta niin päätin ottaa käyntiin ja annoin pitkät ohjat. Kävelin vähän aikaa ja sitten otin taas ohjat ja otin vähän ravia. Sitten päätin nostaa laukan. Sen laukka oli taivaallista. Kun olin yhdessä kulmassa se säikähti, kun jostain kuului jotain ääniä ja se lähti hirveää pukkilaukkaa. Pysyin selässä vähän aikaa, mutta sitten tipuin. En kestänyt enempää, sillä se pomppi, kuin pupu. Lensin suoraan selkä edellä aitaan. En meinannut päästä ylös siitä, sillä tuntui, kuin selkä olisi katkennut. Kun Roni lopetti pukkilaukan se tuli luokseni nuuskimaan minua. Otin sen kiinni ja otin aidasta tukea, että pääsisin ylös. En voinut nousta enää Ronin selkään joten vein sen talliin ja otin siltä varusteet pois. Harjasin sitä vähän. Hain sille vielä vähän heinää, sitten joku tyttö tuli kysymään, että sattuiko minuun pahasti.
- Ei pahasti, selkään vain sattuu vielä aika paljon, vastasin.
Pyysin äitiä tulla hakemaan minut ja samalla kerroin mitä minulle kävi. Kun äiti tuli hakemaan niin menimme käymään terveyskeskuksessa, jos olisi käynyt jotain. Sellässäni ei ollut murtunut tai mitään muuta vakavaa, siihen vain sattui ja siitä oli lähtenyt vähän nahkaa. Kotona olin koko illan sohvalla ja mietin mikä se ääni oli mitä se oli säikähtänyt.
|
|
| Tallustin kotona malttamattomana edestakaisin. Äiti oli lähtenyt pikkuveljeni kanssa asioille ja lupasi heittää minut tallille sieltä tultuaan. Jännitin jostakin syystä tallipäivää älyttömästi, kaippa se johtui siitä ihanasta tosi seikasta, että talvi oli vihdoin tullut ja halusin viettää sen ensipäivät tallilla. Kokonaiset kaksi kuukautta olin viettänyt ihanaisen Deisin seurassa tallilla uittoreissujen, yhteisen maastoilun ja valjaspuhdistuksen parissa aurinkoisessa Suomen säässä. Tällä hetkellä tuosta säästä ei kyllä näkynyt häivähdystäkään, koska iltapäivän oli sadellut lunta tauotta. Onneksi oli lämmin keli, eikä pikkusade meitä pelottanut. Äiti oli moneen kertaan varmistellut, että ottaisin kaikki vaatteet mukaan, mutta totesin niiden olevan turhia kun menemme ratsastamaan ja minun tulisi kuitenkin vain hiki.
Väsyneenä tepasteluun saavuin vihdoin tallille kymmentä yli viisi. Miltei juoksin tarhaan katsomaan lempiheppaani ja totesin sen olevan aivan ihanassa kunnossa. Deisi kyyhötti korviaan myöden kurassa seisten maailman suurimmassa kuralammikossa onnettoman näköisenä, kuin vesi olisi sen saartanut ikiajoiksi. Se luimisteli korvista tippuville vesipisaroille ja katseli syrjäsilmällä puiden alla seisovia kavereitaan. Se ei tietenkään ollut päässyt suojaan, koska oli pienimmästä päästä. Totesin ponin olevan söpö kuraisenakin ja se hörähti tullen portille vastaan. Otin sen narun päähän ja talutin talliin. Koko matkan Deisi kiukutteli ja käytävällä päätti vielä kaiken kukkuraksi pissata! Hain lantalasta puruja pissan päälle ja menin sitten hakemaan ponin harjat. Löydettyäni ne harjasin ponin huolella ja pesin jalat. Nappasin korista kaviokoukun ja putsasin vielä kaviotkin. Deisi sai etukaviota putsatessani mehevän otteen takamuksestani ja kiljaisin pelästyneenä sitä päästämään irti. Poni totteli vastahankaisesti ja jäi toljottamaan minua kiukkuisena otsatukkansa alta. Siistin harjan ja hännän ja vein ponin sitten rauhoittumaan ja lepäämään karsinaansa hetkeksi. Vein harjat pois ja kuulin satulahuoneeseen saakka kuinka poni kerjäsi heiniään. Heitin sille siivun heinää samalla kun menin putsaamaan varusteita satulahuoneeseen takaisin. Sitten siivosin käytävän ja työnsi kottarit lantalaan tyhjäykseen. Sade alkoi loppumaan, joten päätin viedä kiukkuisen ponin takaisin ulos. Sitä olisi aivan turha liikuttaa, kun se oli päättänyt ruveta hankalaksi. Se kutsui jo kaukaa kavereitaan, niin kuin niitä nyt olisi kiinnostanut :P Arvaahan sen mitä poni teki, kun pääsi ulos: Heittäytyi takaisin siihen mahtavaan lammikkoon tietenkin! Lukitsin portin hyvin ja lähdin sitten kiukkuisena ja märkänä kohti kotia! |
Vastaus:
Tämäkin oli kiva, kun eihän hevosilla aina hyvää päivää voi olla (: Saat tästä kivasta tarinasta 15v€ |
| Nimi: Tuubi |
19.11.2009 16:50 |
| | Hei! Saisinko Royal Champion eli Ronin hoitsukseni? |
Vastaus:
Joo, saat (:
-Sonja |
| Nimi: Nepu |
17.11.2009 17:36 |
| Astelin tallikäytävää pitkin Kossen karsinalle. Avasin oven ja Kosse hörähti minulle tervehdykseksi. -Tänään menemme maastoon, sanoin ja katsoin odottavaa heppaa.
Kävelin tallin päähän varustehuoneeseen ja nappasin sieltä Kossen harjapakin. Käppäilin takaisin Kossen luokse ja aloin harjaamaan sitä perusteellisesti. Otin ensin pehmeänharjan, sitten kovanharjan jne. Puhdistin vielä kaviot huolella. Vein Kossen ulos ja hain samalla kottarit ja talikon. Rupesin heittelemään lantaa kottareihin, mutta lensi sitä vähän muuallekkin. Kun olin työn tehnyt ja vaihtanut puhtaat purut koppiin, hain Kossen ulkoa ja talutin sen sen omaan puhtaaseen karsinaan. Taputin sitä hiljaa poskelle ja hyräilin itsekseni.
Vihdoinkin pääsisin ratsastamaan! huudahdin ja hain Kossen varusteet. Laitoin sille ensin suitset ja sitten satulan. Se rupesi korskumaan ja hyppimään. Sillä oli jo kiire ulos. Rauhoitu niin pääset ulos, sanoin sille lempeästi. Kun se oli hieman rauhoittunut, talutin sen pihalle. Kiristin satulavyön ja ponnistin Kossen ihanaan selkään. Hihkuin innosta. Maiskautin hepon liikkeelle ja katosimme polkua pitkin metsään.
Laukkasimme upeassa talvimaastossa. Tie oli noin kolme metriä leveä ja ympärillämme oli valkoinen kuusimetsä. Puut näyttivät kamalan painavilta. Pruuuuuuuuutttt..., rauhoittelin laukkaavaa Kassua. Sen lihaksikas rinta oli aivan valkoinen. Lumi pöllysi kasvoilleni ja teki kipeää. Kuitenkin maasto oli tosi kaunis ja nautin siitä kaiken, minkä irti sain.
Kun saavuimme tallille, talutin kossen sen karsinaan. Otin siltä nopeasti varusteet pois ja vein ne paikoilleen. Bussi odotti jo pysäkillä ja minun oli pakko jättää Kassu harjaamatta uudestaan. Pyysin Jannicaa harjaamaan Kassun ja hän suostui. Juoksin äkkiä bussiin.
(Tuli kiire kirjottaa) |
Vastaus:
Hienoa (: Saat tästä 10v€, eli yhteensä 15v€.
-Sonja |
| Nimi: nepu |
16.11.2009 20:30 |
| (En jaksa jatkaa tuota jo aloittamaani tarinaa, eli kirjoitan nyt ihan jotakin muuta. Ja tämä ei ole se miun kotona kirjoittamani tarina)
Heräsin aamulla, kun varpaani olivat aivan jäässä. Ilma tuntui kovin viileältä. Nousin palellen sängystä ja kävelin ikkunani luokse. -Lunta! Huudahdin. Kipitin nopeasti alakertaan byjama päällä. Nappasin kaapista piirakan ja laitoin sen paahtumaan. Sillä välin kävin vaihtamassa hevosten tuoksuiset tallivaatteet. Äkkiä piirakka pomppasi paahtimesta. laitoin sen päälle voita ja juustoa. Ahmin piirakan nopeasti suuhuni ja otin evästä tallilaukkuun. Pakkasin mukaan myös kypärän ja raipan, koska halusin tänään mennä ihanaan talvimaastoon.
Bussi pysähtyi tallin pihaan. Edessäni istui koko matkan ajan, aivan kauhealle haiseva mies! HYH HYH, ajattelin. Kävelin reippaasti tallin pihaan.
jatkuuu.... |
Vastaus:
Saat 5v€, jatkoa odotellen (: |
|
| Kirjoitan tänään vähän erilaisen kertomuksen talliretkestämme, ei aina viitsi samaa " siivosin karsinan, ratsastin ja annoin iltaruoat ". Tänään ei ole luvassa niin paljon hevostelua, mutta ainakin erilaisempi hoitokertomus, toivottavasti kelpaa ;)
Makasimme vatsallamme Sonjan olohuoneessa ja tutkimme innokkaasti karttaa. Olimme lähdössä vaellukselle. Lähtisimme ilman hieman lämmettyä, seinäkello näytti yhdeksää.
" Onko reitti nyt selvä ja koska lähdetään? " kysyin Sonjalta, joka taitteli karttaa kokoon.
" On ihanan kaunis ilma, joten voisimme leiriytyä matkalle, mitäs sanot? " hän kysyi miltei samaan aikaan, eikä vastannut kysymykseeni.
" Mitä otamme mukaan sitten, jos yövymme? " yritin kysyä viitaten hänen sanomaansa.
" Laitetaanpa kaikki heti valmiiksi. Sadetakit täytyy muistaa ottaa, ja varavaatteita, taskulamput, tulitikut ja syötävää meille, hevoset saavat yöpyä ja syödä maatilalla meidän retkeillessämme nummella. Tee sinä voileivät, niin minä haen vähän kakkua ja mehua. " Sonja touhusi energisenä.
Vähemmän kuin viiden minuutin jälkeen olimme pakanneet aivan kaiken reppuihimme ja menimme pihalla odottavien hevosten luo.
" Huh, nyt ollaan vihdoin matkalla! " totesin, kun olimme edenneet pois pihamaalta.
Aurinko paistoi lämpimästi, kun kävelimme alas hiekkatietä, joka jatkui pitkänä harmaana kujana lahden rantaa pitkin. Meri oli vielä syvänsininen, lahdella näkyi saari ja sinne rakennettu uudenaikainen kartano. Lahti oli jo jäänyt taakse ja ravasimme maantietä, jota reunustivat orapihlaja-aidat. Oli pian joulu, viimeisimmät kanervat kukkivat violettina merenä siellä täällä lumen keskellä. Nousi kevyt tuuli, joka toi kovasti mieleen kesäiset ratsastusretket.
" Kun päästään naapurikylään syödään kyllä jäätelöt! " Sonja uneksi edellämme.
" Tai jopa kahdet! " korjasin hänen takanaan.
" Tuo mäki tuolla olisi kyllä omiaan pieneen laukkaspurttiin, mitäs sanot Jannica? " Sonja houkutteli.
Vastasin myöntävästi ja niin kohta mennä viiletimme koko ylämäen täyttä laukkaa ja saimme töin tuskin rauhoiteltua ponit mäen päällä hidastamaan vauhtiaan. Ihailimme maisemia siellä mäennyppylällä, kunnes Sonja huomasi jotakin.
" Hei, tuollahan on se kylä! " hän huudahti.
Tuuli viilensi mukavasti huipulla ja maltoimme tuskin odottaa jäätelöitämme. Olihan siellä tietenkin jäätelökoju ja ostimme pikaisesti jäätelöt, joita menimme sitten syömään läheisen puun luo, jonne olimme ponimme jättäneet.
Kymmenen minuutin lepotauon jälkeen jatkoimme taas matkaa. Sisukset olivat mukavan viileät jäätelön jälkeen ja oli miellyttävän vilpoista ratsastaa, lämmintä oli miltei 8 astetta vaikka elettiin jo marraskuuta ja ratsastus oli totisesti vielä hikistä urheilua! Ratsastaminen uusien maisemien halki oli ihanaa! Puut olivat yhä raikkaan tummanvihreitä ja aukiot sekä niityt tulvivat kanervia. Täällä syrjäpoluilla oli hyvin vähän liikennettä. Silloin tällöin tuli hevosia vastaan puukiesejä vetäen, ei juurikaan muita, autoja ainakaan. Pysyttelimme koko matkan sivuteillä, koska niiden mutkat ja kirjavat reunusaidat olivat mukavemmat seurata, kuin leveät yksitoikkoiset pitkät suorat maantiet, jotka jatkuivat kilometrikaupalla silmän kantamattomiinkin.
" Meidän pitäisi varmasti olla kahdeksaan mennessä perillä " Sonja sanoi rikkoen puoli tuntia kestäneen hiljaisuuden.
" Ehkä jopa aiemmin " sanoin vilkaistessani rannekelloa, joka oli vasta kuusi.
" Milloin syömme välipalan? " Sonja kysyi.
" Katsottaisiinko joku sopiva paikka vaikka tunnin kuluttua? " vastasin.
" Joo, voisimme kuitenkin pysähtyä juottamaan hevoset tuonne purolle " Sonja sanoi ja viittasi kädellään puron suuntaan.
Kapea kimaltava nauha kiemursi niittyjen lomitse, hevoset joivat siitä antaumuksella. Ne puuskuttivat mäen toisensa jälkeen ylös ja innostuivat juoksemaan pari suoraa ihan täysillä. Päätimme syödä välipalan erään kukkulan laella. Sieltä kelpaisi ihailla maisemia ja levätä viileässä tuulessa.
" Vauhtia nyt! Levätään vasta ylhäällä! " Sonja komensi poniaan eteenpäin, joka olisi mieluummin tahtonut tutustua pellolla kasvaviin kuusenhavuihin kuin kävellä typerää tietä aina vain eteenpäin. Se oli mielenosoituksellisesti hidastanut vauhtiaan ja olimme sentään vasta mäen puolivälissä.
" Huomenna meillä kyllä takuulla särkee joka jäsentä " totesin surkeana kun pääsimme rinteelle.
" Juu, en mäkään joka päivä ratsasta neljää tuntia! " hän nauroi.
Ylhäältä oli tosi hienot näkymät, maisemaa riitti katseltavaksi kilometrikaupalla. Lepäsimme hetken kanervikossa ennen ruokailua. Hevoset laidunsivat tyytyväisinä suoritukseensa. Joimme mehua ja söimme eväsleivät.
" Tosi hyvää! " Sonja kehui leipiä ja mutusteli omaansa.
Katselimme avaraa maisemaa, kanervanummia, lumisia peltoja ja rinteitä. Olimme pysähtyneet puoleksi tunniksi ja aurinkokin alkoi pikkuhiljaa painumaan mailleen. Kukkulalla oli tosi hiljaista ja siellä olisi voinut viihtyä yönkin kesällä. Päätepaikkaamme oli kuitenkin vielä tunnin matka, joten meidän täytyi jatkaa matkaa hetimiten. Jollemme olisi olleet hevosilla liikenteessä olisimme varmasti olleet aiemmin perillä, koska ne piti juottaa ja lepuuttaa neljännestunnin välein. Pian olimme lähellä majapaikkaa. Maat koostuivat niityistä ja kanervametsistä. Niityillä näkyi vielä laiduntavia lehmiä, lampaita ja hevosia. Kukkulan juurella oli vanha maatalo, johon kuului aittoja, navetta, kasvihuone ja talli.
" Tämän täytyy olla tila, jota etsimme " Sonja sanoi.
" Ollaan tultu hyvää vauhtia, kello on vasta puoli kahdeksan " sanoin hymyillen.
Kävimme pesulla purolla, kampasimme kypärän latistamat hiuksemme ja menimme sitten esittelemään itsemme. Kävelimme verkkaisesti aukion ylitse kohti taloa. Maa oli epätasaisten kivien peitossa, joten hevosia piti taluttaa. Pian olimme kuitenkin isolla pihalla, jossa kanat tepastelivat ja ankat kylpivät lammessaan. Joka puolelta kuului koiran haukkua ja yhtäkkiä nurkan takaa viiletti pieni possu.
" Voi miten söpö! " huudahdimme yhteen ääneen.
Porsas paineli suoraan hevosten luo, jotka olivat pyllähtää ihmetyksestä takapuolilleen.
" Älkää turhaan sitä pelätkö, tuohan on aivan vaaraton " rohkaisin poneja ja taputin possua.
" Kukahan tuo on? " Sonja kysyi ja nyökkäsi nurkan takaa tulevaa poikaa kohti. Hän oli iältään noin viisi vuotias. Poika pysähtyi kun näki meidät.
" En tiedä, mukavanoloinen hän ainakin on. Varmaankin Joannan pikkuveli ulkonäön perusteella. " esitin päätelmäni Sonjalle.
Poika todella muistutti ystäväämme Joannaa eli Joania vaaleine tukkineen, kiharoineen ja isoine ruskeine silmineen. Hymykin hänellä oli samanlainen.
" Kuule, onko tämä Thomasien tila? " Sonja kysyi häneltä.
" Onko Joan siskosi? " tarkensin kun huomasin ettei pojalla ollut aavistustakaan heidän tilansa nimestä.
" Joanko? Hän on tuolla " poika sanoi ja osoitti suurta punaista latoa.
" Hienoa " kiitin häntä avusta.
Poika katosi possuineen nurkan taa. Menimme katsomaan Joania ja Bingo-koiraa, joka haukunnasta päätellen oli hänen mukanaan ladossa. Joan kokosi heinäpaaleja hämärässä ladon nurkassa traktorin lavalle ja Bingo haukkui rottia kaurasäkkien alta.
" Hei Joan! " Sonja huusi. Tyttö kääntyi meitä kohti ja lähti tulemaan ovelle.
" Ai, joko te vihdoin tulitte? " hän sanoi.
Lähdimme ladosta ja Bingo huomasi siinä samassa hevoset alkaen murista ja sen niskakarvat nousivat pystyyn. Myös hevoset suhtautuivat epäluuloisesti isoon collieen.
" Bingo on kaikkien kaveri, kunhan tutustuu kunnolla " Joanna sanoi ja rauhoitteli koiraa.
Menimme tapaamaan hänen äitiään, joka odotti meitä jo sisällä. Keittiössä odotti myös tukeva teepöytä joka näytti lupaavalta. Tällainen vastaanotto oli molempien mieleen ja harmittelimme että olimme syöneet juuri välipalaa. Joanna äiti, Anne, oli reipas ja iloinen hieman pyylevä rouva. Hän hymyili yhtä leveästi kuin lapsensa ja ohjasi meidät istumaan pöytään.
" Tehkää hyvin. Joanna on niin valtavan innoissaan kun kuuli tulostanne. Kaikki on valmiina yöpymistä varten. Saatte täältä vielä mukaanne pari huopaa ja aamiaistarvikkeet. Hevosille on karsinat ja laidun valmiina. "
Kiitimme häntä vaivannäöstä ja Joanna kaatoi teetä sekä tiedusteli käyttääkö joku maitoa.
" Minä ottaisin " vastasin, en osannut juodan teetä ilman maitoa.
Teet saatuamme rupesimme tutustumaan pöydän antimiin. Se oli täytetty kinkkuvadilla, vastaleivotulla leivällä, raikkaalla salaatilla ja jälkiruokana oli sivupöydällä kakku ja pullaa.
Teen jälkeen Joan ohjasi meidät teltalle viemään tavarat. Palasimme vielä ruokkimaan hevoset ja päästämään ne talliin, jonka jälkeen palasimme teltalle. Tulisi kaunis ilta ja voisimme teltalla ihailla tähtitaivasta katosta. Katselimme hetken maisemia ennen maate paneutumista. Täältä ylhäältä oli hienot näkymät. Taivaanrannassa kukkulat kohosivat purppuranpunaisina ja ruoho loisti kuulaana. Siellä täällä kasvoi saniaisia, jotka toivat metsäisen tunnelman viilenevään syysiltaan. Kaiken keskellä kulki pienoinen puro hopeisena nauhana. Tummemmat varjot, metsät, erottuivat peltojen ja niittyjen takana varjoina.
" Mitähän tuolla on? " Sonja kysyi osoittaen kenttää, jossa kohosi vajoja.
" Näyttää lentokentältä " sanoin.
Huomasin puron lähellä, se pulppusi kallioiden välistä esiin, solisi niitä pitkin alas ja kokosi itsensä lähteeksi niiden alle. Pakkasin ruokatavarat lähelle lähteen viileyttä kallionkoloon. Sonjaa huvitti omalaatuinen ruokapiiloni.
" Paljonko kello on? " kysyin häneltä.
" Hyvänen aika, sehän on jo kymmenen! Joko sua väsyttää? "
" Joo, mutta syödäänkö vielä iltapalaa? " Pitkä vaellus ylös leirintäpaikalle oli saanut taas ruokahalun heräämään.
" Juu, ehdotan kevyttä iltapalaa. Leipää, maitoa, mansikoita ja kenties tomaattia " hänkin innostui.
Iltapalan jälkeen paneuduimme maate auringon laskiessa.
" Hyvää yötä! " Sonja toivotti ja nukahti saman tien.
" Öitä! " vastasin ja katselin vielä hetken tähtiä sinertävän usvan läpi, kunnes vaivuin rauhalliseen uneen. Yö hiipi hiljalleen nummelle sytyttyäen miljoonia uusia tähtiä taivaalle. Äänettömyys oli täydellinen puron solinaa lukuunottamatta. Pieni lepakko lenteli sinne tänne yöllisellä retkellään pyydystäen hyönteisiä, joita varhainen ilta vielä tarjosi mukavasti.
Aamun valjetessa teimme aamiaiseksi munia ja leipää. Aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta ja tuuli puhalsi viileästi, muttei kuitenkaan ollut kylmä.
" Nukuitko hyvin? " Sonja tiedusteli ja vilkaisi kelloaan joka oli jo yhdeksän.
" Paremmin kuin aikoihin, 12 tuntia! " hymyilin hänelle vastaukseksi.
Pesimme astiat lähteellä ja pakkasimme tavarat. Palasimme maatilalle ja kiitimme ylläpidosta. Varustimme hevoset pitkälle kotimatkalle. Vaelluksen jälkeen saavuimme tuttuun tallipihaan. Purimme tavarat ja laitoimme hepat yökuntoon. |
Vastaus:
Vau, todella upea tarina! Tälläiset tarinat on juuri mielenkiintoisia ja kivaa luettavaa alusta loppuun. Saat 30v€ |
|
| Tallille saapuessani huomasin ihmetyksekseni, ettei Deisi ollutkaan ulkona. Se seisoi käytävällä vastapuunatun näköisenä ja vaati heti huomioni minut äkätessään. Omistaja hymyili minulle poninsa karsinasta ja sanoi harjanneensa Deisin, ettei retki venyisi liian myöhään. Se oli kuulemma ollut todella kurainen. Kiitin häntä ja hain ponin varusteet. Varustin sen ja pian seisoimme pihassa valmiina nousemaan ratsaille.
" Ihanaa päästä rentoutumaan" omistaja huikkasi hypätessään ratsunsa selkään ja kääntäessään sen kohti talvisia maastopolkuja.
" No niin on! " yhdyin häneen noustuani polleni selkään. Hymyilin innostuneesti ja seurasin heitä.
Ohitimme heidän puutarhansa ja asuinrakennuksen, joka kylpi auringon valossa ja heijasti katolle auringonsäteitä. Menimme tuuhean pensaikon ohitse, jonka oksien lomasta koetin kurkistella lumista niittyä.
" Niityn laidalta alkaa pieni metsikkö, voimme mennä tänään sinne. " omistaja ohjeisti minua.
Tämä reitti ei ollut minulle lainkaan tuttu, joten seurasimme alkumatkan heitä törmäysten ehkäisemiseksi.
Katselin metsikön suuntaan ja erotin puiden takaa joitakin harvoja mökkejä. Niityn laidalta erkani polku, jota lähdimme seuraamaan. Tulimme maantielle ja odotettuamme ohi menevän bussin ylitimme sen rauhallisesti. Kokeneet ratsumme eivät juuri kiinnittäneet huomiota ohi ajavaan menopeliin. Olimme matkalla laakson rinteelle, jossa meidän oli tarkoitus tapamme mukaan retkeillä ja syödä eväitä luonnonhelmassa. Lähdimme taivaltamaan kohti laaksoa, joka kehittyi koko ajan tiheämmäksi metsiköksi.
" Pysyttele lähellämme, emme saa eksyä täällä. Metsä on täynnä suonsilmäkkeitä ja onkaloita " Sonja varoitti meitä.
Myönnyin vain hymähtämään vastaukseksi, sillä meillä oli täysi työ varoa heidän perästään sinkoilevia oksia. Seurasimme metsään uurtunutta polkua, joka oli juuri ja juuri tarpeeksi leveä hevosten neljälle jalalle. Vilkaisin ylös. Puunlatvat huijuivat yllämme uhkaavina. Oksat raapivat koko ajan kasvojamme, olimme tulleet metsän ahtaimpaan kohtaan. Sen ohitettuamme seurasimme kaitaa kivistä tietä, jonka reunoilla kasvavat puut muodostivat upean kujan, kuin suojaavan muurin ympärillemme. Muuri oli niin tiheä, etteivät edes auringonsäikeet päässeet sen lävitse. Polku jatkoi jatkumistaan. Koko metsä huokui synkkää, aavemaista hiljaisuutta, linnutkaan eivät laulaneet, jos täällä nyt edes sellaisia asui näin syvällä metsän uumenissa. Oksisto oli niin tiheä, että hämärä vaikutti aivan vihreältä, vaikka elettiin jo marraskuuta.
Sonja kulki jonkin matkaa edellämme ja tähysteli aina välillä oksien välistä eteen aukenevaa polkua. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja nosti kätensä merkiksi, että piti olla varovainen. Kurkistelin kevyessä istunnassa hänen ylitseen, mutten huomannut mitään erikoista. Sitten huomasin läheisen pensaan juurella loikovan käärmeen. Se oli kai tullut pakoon talvea lämpimälle kivelle. Sonja taittoi lähimmästä puusta oksan ja heitti sen kyyn viereen, joka luikerteli pakoon toiseen suuntaan ja pääsimme jatkamaan eteenpäin. Muutaman kymmenien metrien päässä huomasimme retkipaikkamme, jossa laskeuduimme ratsailta ja kiinnitimme hevoset riimuista puomiin. Tarjosimme niille vettä ja istuimme sitten syömään eväitämme. Sen tehtyämme oli aika palata tallille, kello oli jo seitsemän, joten saapuisimme tallille vasta kymmeneltä illalla. Hieman hirvitti ajatus paluusta samaa reittiä kotiin yömyöhällä, mutta ei auttanut kuin sopeutua ja luottaa kaveriin. Siivosimme paikat ja ratsauduimme. Harmikseni palasimme todellakin samaa reittiä kotiin ja puoli välissä matkaa alkoi hämärtää ja samantien lumihiutaleet alkoivat laskeutua hiljalleen yläpuolella olevaan lehvustoon. Ihmeekseni hevoset eivät piitanneet siitä vaan jatkoivat kuin ennenkin. Olin seurasta kiitollinen, koska tiesin Deisin olevan hermoheikko yksinään pimeässä! Kuulin lehtien rapinaa ja pienten jalkojen tassutusta. Olikohan liikkeellä myyrä? Tai kenties hiiri? Jokin juoksi ihollani ja värähdin jännityksestä. Huokasin helpotuksesta, kun huomasin hämähäkin laskeutuneen maahan. Kuljettuamme hetken kuului pöllön huutelua, se oli kaiketi lähtenyt yölliselle retkelleen. Läheltämme kuului kovaa kahinaa, pelästyimme, koska mielestämme täällä ei pitänyt olla isompia eläimiä meidän ratsujemme lisäksi. Onneksemme huomasimme kuitenkin pian mäyrän iltatouhuissaan kannon luona. Jatkoimme polkua kohti tallia. Pian tuttu rakennus ilmestyikin näkyviimme ja molempien huolet haihtuivat. Tallitytöt katselivat kummissaan lumista saattuetta, joka tuli usvan keskeltä. He lupasivat oitis laittaa ratsumme, jotta pääsisimme itse lämmittelemään. Olimme hetkessä takaisin tallilla ja varmistimme hevosten kunnon. Tytöt olivat pitäneet sanansa ja kaksi tyytyväisen näköistä ponia seisoi vieretysten karsinoissaan. Maastoretken väsyttäminä painuimme molemmat kotiin lepäämään. |
Vastaus:
Vau, kiva tarina! Vähän muutosta näihin "tavallisiin" tarinoihin. Saat 20v€ |
| Nimi: Brendan |
26.10.2009 13:57 |
| Syksy alkaa auttamatta taittua talveksi. Talviaikaan on siirrytty, ja vaikka se tarkoittaakin että aamut ovat tällöin valoisampia kuin ennen, se tuntuu silti masentavalta. Eräänä aamuna kun kävelen hämärän aikaan tallille, leijailee taivaalta hiljaksiin pehmeitä valkoisia hiutaleita. Seisahdun katselemaan niiden tanssia katulampun valokiilassa hennon tuulenvirin osuessa niihin. Heti maata koskettaesaan ne sulavat; kuolevat ja lakkaavat olemasta, mikä tuntuu minusta symboloivan jotain, en tiedä mitä.
Aurinko tekee nousuaan kun kävelen alikulkukäytävän läpi hiekkatien puolelle. Maisema kylpee kalpeassa valossa, haavat ovat kullankeltaiset ja niiden pudonneet, jäiset lehdet rapisevat jaloissani, kun taas kesken kesäistä vihreyttään jäätyneet koivut uskottelevat yhä pakkasaamussakin illuusiota ajasta jolloin lämmöstä saattoi vielä tuntea aavistuksen. Nyt lumihiutaleet liukuvat hiljaa hipaisten niiden lehdistä raskaiden oksien yli.
Hiutaleet ovat tähtiä hiuksissani kunnes sulavat aamun varhaisten säteiden valossa kimmeltäviksi vesipisaroiksi. Tunnen oloni jotenkin hiljaiseksi ja pysähtyneeksi, ikään kuin olisin itsekin jähmettynyt syksyn viimeisiin hetkiin. Tunne katoaa kuitenkin nopeasti kun saavun tallille, missä on meneillään täysi katastrofi. Minua vastaan ryntää punarautias suomenhevonen, ja vaistomaisesti, sen hidastaessa aavistuksen verran nähdessään minut edessään, tarraan sen riimuun kaksin käsin ja raahaudun jonkin matkaa hevosen mukana, ennen kuin se pysähtyy. Se korskuu kuitenkin taluttaessani sitä takaisinpäin; tallinpihalla käy sellainen huuto ja hullunmylly, että minun on kiljuttava saadakseni ääneni kuuluviin. ”Mihin nää pyydystetyt laitetaan?!”
”Laita ihan mihin tahansa karsinaan kunhan ovi on kunnolla kiinni!” huutaa minua vanhempi tyttö päätään kääntämättä, yrittäen ajaa mustaa tammaa vajan seinustan nurkkaukseen mistä se ei pääsisi enää pakenemaan. Näyttää siltä että suurin osa tallin hevosista on irti, ja Sonja huutaakin minulle: ”Brendan! Sun molemmat ponit juoksee vapaana!”
Minulle tulee kiire, ja kiskon yhä vauhkoavan suomenhevosen sisään talliin ja tuuppaan sen ensimmäiseen vastaantulevaan karsinaan. Tarkistettuani salvat ryntään takaisin ulos. ”Mitä täällä oikein tapahtuu?” huudan kavionkopseen, säikkyjen hirnahdusten ja ihmisten huutojen yli.
”Lääkintähelikopteri lensi tästä ihan matalalta yli ja nämä tuli langoista läpi”, Sonja vastaa, ”ja niin tulee pian muutkin ellei me saada näitä kiinni!”
Late, joka ei vähästä säiky, näkyy lähinnä väistelevän muita hevosia, mutta herkästä Lindysta ei näy kuin punainen häntä, kun se katoaa ojan yli metsään silmittömässä laukassa. Voi EI, mielessäni välähtää – sokeassa paniikissa tamma saattaa juosta vaikka pikatielle. Kun Sonja nappaa Laten edessä ryntäilleen ruunikon kiinni, pääsen livahtamaan ponini luo ja saan kuin saankin otteen sen riimusta. Se vaikuttaa vain lievästi hermostuneelta, ja tulee mieluusti pois kaaoksen keskeltä kanssani. Talutan sen sisään, ja, uskaltamatta jättää sitä käytävälle, vien mukanani varustehuoneeseen mistä nappaan suitset ja riimunnarun. Taputtelen Latea rauhoitellen ja vaihdan riimun suitsiin, ja talutan ponin jälleen ulos, missä tilanne näyttää alkavan rauhoittua. Enää pari kiihtynyttä shetlanninponia juoksee vapaana.
”Mä lähden Lindyn perään”, ilmoitan noustessani Laten selkään. ”Onko kaikki muut hevoset tallella?”
”Pitäisi olla”, Sonja sanoo. ”Saatko sä sen kiinni?”
”Pakko”, sanon hermostuneesti. Painan pohkeeni Laten kylkiin ja lähdemme puoliravissa pihalta kohti metsänreunaa missä viimeksi näin Lindyn. Syvät kavionjäljet paljastavat ponnistuspaikan, mutta pidemmälle niitä on epätoivokseni mahdotonta seurata tuhanteen kertaan tallatulla ratsupolulla. Miettien suuntaa johon Lindy katosi, ohjaan Laten sinnepäin ja nostan nyt reippaan ravin. Huutelen ponia nimeltä; tulemme hiekkatielle jossa näkyvät pienten, kengitettyjen kavioiden laukkajäljet, jotka kuitenkin saattavat olla kenen tahansa. Kokeilen viheltämistä, nostan Laten laukkaan. Jäljet katoavat kun maa muuttuu kovemmaksi, mutta jatkamme suoraan.
Sitten; surkea hirnunta. Pysäytän Laten kuin seinään ja olen itse lentää selästä, kuulostelen mistä ääni tulee. Hieman edessämme, oikealla. Pienen matkan päässä metsään kääntyykin polku, ja siellä näen jotakin punaista. Ratsastan laukassa lähemmäs, hidastan kun nään Lindyn tempoilevan riimunsa niskahihnasta oksaan tarrautuneena. Sen oikeaan takajalkaan on takertunut pitkä pätkä sähkölankaa, ja se on aivan hiessä.
Hyppään alas satulasta; minun on päästettävä Latesta irti, mutta luotan ettei se lähde mihinkään. Ennen kuin edes yritän vapauttaa Lindya puusta, kumarrun irrottamaan sähkölankaa. Tartun maata hätääntyneesti takovaan kavioon molemmin käsin, ja saan kuin saankin Lindyn rauhoittumaan sen verran, että saan kierrettyä sähkölangan irti. Huojennuksekseni se on tehnyt vain pienen nirhauman vuohisen yläpuolelle, mutta ilmiselvästi säikyttänyt ponin suunniltaan laahatessaan perässä.
Kohottaudun ja kiinnitän mukanani olevan riimunnarun Lindyn riimuun, ennen kuin keinottelen sitkeän oksan irti niskahihnasta. Vapautuessaan Lindy syöksähtää eteenpäin, mutta riimunnarun toinen pää on käsissäni, ja pysäyttää sen. Pian se päästääkin jo lähelleen, ja rauhoittelen sitä, vien sen Laten luo, missä viimeistään ruunan rauhoittava seura saa sen takaisin tolalleen. Nousen taas Laten selkään, ja Lindy vierellä kulkien palaamme käynnissä tallille.
Vien Laten karsinaansa odottamaan, lykäten sille muutaman porkkanan pureskeltaviksi, ja talutan Lindyn pesuboksiin. Huuhtelen koko hikisen ja vaahdosta märän tamman lämpimällä vedellä ja kuivaan huolella, ennen kuin sivelen haavavoidetta jalan nirhaumaan. Tunnustelen jalkaa, mutta Lindy ei arista sitä muutoin kuin kohdasta jossa iho on rikkoutunut. Loimitan tammani ja laitan sen karsinaan heinäkasan kanssa. Sitten hoidan Laten, ja annan sillekin heinää.
En halua laittaa poneja ulos enää, joten puhdistan karsinat niiden syödessä. Tuotuani lisää kuivikkeita nään Sonjan. ”Hei. Sattuiko kehenkään?”
”Ei onneksi.” Hän pyörittelee päätään. ”Mitenkäs Lindy?”
Selostan tapahtumien kulun, ja totean että ponien on paras rauhoittua loppupäivä bokseissaan. Sonja on samaa mieltä; kaikki tallin hevosetkin ovat sisällä. Lähdemme korjaamaan aitoja muutaman muun hoitajan avustuksella; siinä kuluukin aikaa niin että minun on alettava tehdä lähtöä. Käyn vielä tarkistamassa ponieni voinnin, ja saan lähteä rauhallisin mielin kotiin, kun kummatkin ovat hyvässä kunnossa ja rauhoittuneita. |
Vastaus:
Todella hyvä tarina, ja tuo kivasti vaihtelevuutta tavallisiin tarinoihin, kun näissä tapahtuukin jotain (: Saat tästä jännittätäctä tarinasta 25v€ |
|
| Haettuani Deisin harjasin sen ulkopuomilla ja laitoin varusteet. Ilma oli lokakuiseksi mukavan lämmin, jopa 10 astetta, eikä lumesta ollut vielä tietoakaan. Laitoin Deisille myös pintelit ja patjat eteen maastoilua varten. Tallinpiha oli hiljainen ja autio, vaikka kello oli jo kolme iltapäivällä. Laitoin ratsastuskamppeet päälle ja kiirehdin Deisiä pihalle, pimeässä ratsastaminen oli kamalaa, joten meidän piti lähteä joutuin matkaan. Maastoilu oli tervetullutta vaihtelua arkeeni ja pystyin unohtamaan ihan kaiken. Isäni oli kuljetettu eilen Oulun keskussairaalaan teho-osastolle ja olin tuskin nukkunut yöllä silmällistäkään, lisäksi vaivanani oli ollut jo viikon verran vallan ärsyttävä yskä. Siitä huolimatta en ollut aavistanut, että tämä maastoretki Deisin kanssa jäisi pitkästä aikaa viimeiseksi. Deisi siis sai huomioni hetkeksi pois ikävistä arjen asioista, onneksi!
Pääsin selkään ja vyön kiristettyäni kehotin ponini matkaan sanoen:
" Mitä me vielä kuhnaillaan, mennään jo! "
Deisi lähti laiskasti kävelemään osoittamaani suuntaan. Aurinko oli yhä korkealla yläpuolellamme ja johdatti taivaltamme tallitietä pitkin. Illan hämärtyessä laskevan auringon valo toi tiellemme epätodellisen hopeansävyn. Vedin syvään raikasta maalaisilmaa ja tutkailin uteliaana metsänrajassa kasvavien puiden latvuksia, jotka keinuivat hiljaa tuulessa. Kylläpä täällä oli kaunista! Kaikki olisi taas täydellistä, kun isä vielä paranisi pian. En näköjään kyennyt unohtamaan hetkeksikään kamalaa arkea, ajattelin hieman apeana. Deisi johdatti minut metsikköön vievälle oikopolulle, jota harvoin käytimme isojen hevosten seurassa, koska ne eivät mahtuneet polun läpi vievän pensasaidan lävitse. Saapuessamme aidalle Deisi alkoi käyttäytyä hermostuneesti ja oli jo kääntymäisillään kotia kohti. Naurahdin ponille, vaikka sisimmässäni sen käytös sai omatkin karvani nousemaan pystyyn.
" Etkö ole aivan varma voimmeko mennä tästä? Äläs nyt höpsi, mennään! " komensin ponia reippaasti eteen ja yritin kuulostaa mahdollisimman uskottavalta sen korvissa. Ennen kuin olin saanut ponia kunnolla aidan läpi eteemme tupsahti mustanharmaa paimenkoira, joka murisi Deisille.
" Voi ei! " pääsi suustani, joka riitti vakuuttamaan ratsuni uhkaavasta vaarasta ja se loikkasi äkkiarvaamatta taaksepäin, jolloin tietenkin lensin sen kaulan yli komeassa kaaressa voltilla maahan.
Hetken ihmeteltyäni nousin ylös, onneksi poni ei ollut päässyt karkuun! Se oli ilmeisesti jo tunnistanut hämärässä tutun naapurin koiran, koska ne nuuskivat jo toisiaan epäluuloisina, mutta innokkaina. Puhuin koiralle muutaman rauhallisen sanan, taputin sen kaulaa ja nousin sitten takaisin ratsaille varmistuttuani ettei minua koskenut mihinkään. Jalkani tärisivät melkoisesti, joten oli hyvä päästä istumaan hevosen selkään. Koira palasi kotiin ja mekin päätimme jo palata tallille, koska pimeässä ratsastaminen ei kiehtonut minua lainkaan äskeisen episodin jälkeen! Seurasimme polkua aidalle ja siitä tallitietä kotiin. Onnekseni olin laittanut meille runsaasti heijastimia ja minulla oli myös otsalamppu, jotka olivat myös syynä varmasti koiran ihmetykseen. Ei sitä joka päivä kulje niityillä poneja ja ratsastajia, joiden keltainen karva loistaa hämärässä xD Tallille päästyäni riisuin ponin varusteet ja pesin sekä ponin että loimitin sen. Sitten tyytyväinen poni pääsi karsinaansa syömään iltaheiniä ja vein tavarat paikoilleen.
Seuraavana aamuna heräsin jo puoli neljän aikaan omituiseen oloon ja olin hieman huonovointinen, mutta ajattelin syyksi vain sen että verensokerini oli liian matala, koska en ollut jaksanut syödä iltapalaa lainkaan. Nukahdin uudelleen ja joten kuten sain nukuttua hataraa unta kymmeneen saakka. Herättyäni huomasin äitini seisovan huoneeni ovella kummallinen ilme kasvoillaan. Huolestuin heti, että oliko isästä kuulunut jotain, mutta hän hymyili ja sanoi isän olevan kyllä kunnossa, mutta muutosta hänen tilassaan ei juurikaan ollut tapahtunut, joka sai meidät molemmat hieman apeiksi arvatenkin. Äiti kysyi:
" Janni, etkö aio nousta tänään lainkaan? "
En kuullut hänen kysymystään vaan mietin omiani unen sekaisessa tilassa. Olin niin väsynyt etten jaksanut edes avata enää silmiäni. Havahduin äidin siirtyessä vuoteeni vierelle ja ravistaessaan minua olkapäästä.
" Onko jokin hätänä, onko huono olo? " äiti kysyi katsoen minuun huolestuneena. Hänen aavistuksensa olivat heränneet jo illalla, kun en ollut suostunut syömään mitään, olin kertakaikkiaan liian väsynyt syömään, tahdoin vain kaiken tapahtuneen jälkeen nukkumaan, vaikka olin tullut kotiin jo puoli seitsemän.
Katseeni oli aivan tyhjä, ihan kuin en olisi lainkaan ollut läsnä.
" Oletpa sinä kalpea. Mikä on vialla? " äiti jatkoi tavaamistaan. Et kai pudonnut eilen Deisiltä?
" Putosin kyllä, mutta ei minua sattunut lainkaan. " vastasin hänelle totuudenmukaisesti.
" Selvä, hyvä sitten. " Hän kuulosti jo huojentuneemmalta, mutta katsoi silti minua suoraan silmiin tivaten vointiani.
" Väsyttää tosi paljon, päähän koskee kovasti. " sanoin pitkän hiljaisuuden jälkeen vältellen. En mielellään valittanut voinnistani, ellei siihen ollut todellista syytä.
" Pystytkö nousemaan istumaan, kultaseni? " äiti kysyi ja kaivoi samalla yöpöytäni ylälaatikosta kuumemittarin ojentaen sen minulle.
" Luulisin niin. " Sanoin ja asetin mittarin paikalleen.
Äiti nyökkäsi ja sanoi käväisevänsä keittiössä ja soittamassa tohtorille. Yleensä isäni hoiti perheen sairastapaukset, mutta nyt hän oli itse sairaana, joten kelpuutin myös mukavan perhelääkärimme. Kun äiti oli mennyt kävin jälleen makuulle, koska päähäni koski kamalasti enkä jaksanut istua. Mietin mikä saattoi olla vialla. Olinhan toki ennenkin ollut sairaana monet kerrat, mutta tämä tuntui jotenkin oudolta, niin erilaiselta. Hetken kuluttua äitini palasi kaakaokupin ja mehulasin kanssa. Hän sanoi soittaneensa lääkärille. Laskettuaan mukin ja lasin kädestään pöydälle hän otti mittarin ja pudisti päätään sen lukemalle. Sitten hän kokeili otsaani ja valahti kalpeaksi. Hän yritti näyttää reippaalta ja väänsi kasvoilleen tekaistun hymyn sanoen:
" Yritä nyt levätä, lääkäri tulee käymään päivällä. "
Yritin maistaa kaakaota, mutta jo muutaman kulauksen jälkeen minulla oli niin huono olo, etten halunnut enää juoda, vaikka se olikin lempijuomaani. Mehukaan ei houkutellut, joten nukahdin miltei heti paneuduttuani makuulle uudelleen. Kuumetta oli ollut 38,9'C, joka kyllä selitti olotilani loistavasti.
Lääkäri kävi myöhemmin ja otti muutamia kokeita tutkittuaan muuten kuntoni. Hänkin näytti huolestuneelta, etenkin koska en näyttänyt seuraavan tätä toimintaa lainkaan. Olin vain kysellyt jatkuvasti, että koska isä tulee ja missä hän on. Olin myös vannottanut äitiä soittamaan tallille ja sanomaan etten hetkeen tule hoitamaan Deisiä, ettei siellä ihmeteltäisi :) Lääkäri kyseli vielä putoamisesta ja vakuutti äidille sitten ettei putoamisella ollut tämän kanssa kyllä tekemistä, josta olin itse hyvilläni. Lääkäri totesi palaavansa asiaan ja toivotti minulle jatkoja. Sitten hän siirtyi puhumaan äidin kanssa huoneeni ulkopuolelle. Kuulin kun äiti meni puhelimeen, ilmeisesti soittaakseen isälle sairaalaan. Hän itki selvästi, sanoi että minulla on luultavasti keuhkokuume :( Olin ihmeissäni, olinko tosiaan niin huonossa kunnossa, että äidin piti itkeä vuokseni. No, joka tapauksessa, en näkisi rakasta Deisiä pitkään aikaan, joka yhdessä ikävän tunteita isää kohtaan sai minutkin itkemään, jonka jälkeen todennäköisesti nukahdin.
( Laitoin tuon lopun tuohon, vaikkei mitenkään liity hevosiin osaltaan. Ettet ihmettele jos mua ei näy täällä vähään aikaan, se on nimittäin totta :( ) |
Vastaus:
Voi ei! Otan hirveästi osaa, ja ei se haittaa, vaikka et kävisikään vähään aikaan hoitamassa Deisiä, tiedän tarkalleen miltä sinusta tuntuu! Tämä tarina oli todella hyvä, ja saat tästä 25v€ |
|
| Ohhoh, nyt tuli ihan väärään tallikirjaan hoitaminen :) Eihän Max täällä asu vaan Deisi xD Tässäpä siis oikea kertomus teidän ponista ;)
----------------------------------------------------------------- ------
Päivä sujui ihmeen nopeasti koulunpenkillä. Nappasin naulakosta tallivaatteet ja vaihdoin ne, sitten suuntasin bussille. Tallimatka tuntui tavallista pidemmälle, mutta onneksi aurinko paistoi ja olin hyvällä tuulella senkin vuoksi. Lämmintä oli huikeat 8 astetta, joten päätin suosiolla jättää maastoesteet toiseen päivään, koska oli lämmin ilma, enkä halunnut mennä niin kauas :) Menisimme siis maneesiin hyppäämään. Vilkaisin rannekelloani astellessani talliin vievää tietä. Se näytti puolta neljää, ehtisin hyvin tehdä tänään suursiivouksen ennen iltaa. Hymyilin puiden lomasta pilkistäville auringonsäteille ja tunsin jo hevosten tutun tuoksun talvisessa säässä. Ohitin postilaatikon ja kuuntelin kyyhkysen huhuilua autiossa metsässä. En ratsastanut siellä mielelläni, koska pelkäsin meidän eksyvän, vaikkakin tiesin Deisin siinä tapauksessa ohjaavan meidät kotiin takaisin. Omistajan kanssa olimme toki maastoilleet tuossa metsässäkin, tunsihan hän tienoot kuin omat taskunsa.
Havahduin jälleen kerran mietteistäni tallipäivään ja eteeni aukeneviin tarhoihin. Deisi ulkoili yksin, sen kaveri oli varmaankin mennyt maastoon vaellukselle, kuten heillä oli tapana hoitajansa kanssa. Itse en maastoporukassa viihtynyt, vaikka he kovati minua kyselivät mukaansa. Sitä paitsi he lähtivät aina niin aikaisin. että olin vielä koulussa. Olisi siellä varmasti ollut kivaakin, mutta Deisi ei oikein pysynyt isompien perässä. Kesäisin järjestimme kyllä kivoja hitaampia retkiä ja uittoreissuja, jonne myös me osallistuimme mielellämme. Maastoilimme usein myös omistajan kanssa, jonka pikkuponi oli meille sopivan ripeää seuraa.
Otin Deisin kuraisen riimun tolpalta roikkumasta, oli kai taas kaverinsa kanssa riehuessaan saanut sen riisutuksi. Olin sopinut auttavani tänään ja huomenna, koska omistaja oli lähtenyt Tallinnan reissulle muutaman ystävänsä kanssa. Hän oli kuitenkin ehtinyt jo siivota ennen lähtöään karsinat, joten tehtäväkseni jäi enää iltaruokinta. Luin ilmoitustaulua. Sitten menin siivoamaan kaappimme ja pesin sen myös. Pyyhin suitset ja jalustimet, vaikka olinkin menossa vielä ratsastamaan tänään. Kaadoin vedet pois ja vein sienen, pyyhkeen ja ämpärin kuivumaan. Sen jälkeen oli vuorossa loimien pudistelut ulkona, viikkasin ne hyllyyn siistiksi pinoksi. Lopuksi pölytin harjat ja järjestin ne laatikkoon. Toin hevosille iltaheinät ketkä eivät olleet tarhassa ja lakaisin käytävän lopuksi. Siinä vaiheessa huomasin kellon olevan kuusi, joten menin heti hakemaan Deisiä. Nappasin kaapista puhtaan riimun ja leivänpalan.
Deisi odotti portilla innoissaan, se tiesi, että saisi kohta herkkuja. Pujotin sille riimun ja napsautin lukon kiinni. Jätin portin auki lähtiessämme talliin, koska tarha oli nyt tyhjä. Sidoin Deisin käytävälle, laskin narun naulaan ja hain harjamme. Ehdin juuri ja juuri harjata toisen puolen, kun maastoväki palasi tallille. Siirsin Deisin karsinaansa pois tieltä ja jatkoin ponin harjaamista siellä. Otin kaviot ja laitoin myös jännesuojat esteitä varten. Jätin sen hetkeksi karsinaansa syömään ja menin kokoamaan maneesiin esteitä. Siellä oli valmiina käyttämämme in-an-out ja lisäksi laitoin kolme muuta estettä sarjaksi. Tarkoituksena oli siis harjoitella tekniikkaa, joten en nostanut esteitä kovinkaan korkeiksi. Suunnittelin radan, jossa ekana oli innari ja sitten sarjaeste yhden laukka-askeleen välillä, ensimmäinen esteistä oli 40cm korkea ja kaksi viimeistä 50cm. Saatuani radan valmiiksi tarkistin vielä välit ja palasin sitten laittamaan ponin kuntoon. Muut olivat saaneet hevosensa laitettua ja sanoivat tulevansa katsomaan kun ratsastan. Oli kivaa saada yleisöä ja apuvoimia nostamaan esteitä. Satuloin ja suitsin Deisin ja tuossa tuokiossa olimmekin jo maneesilla.
Kiristin vyötä ja laskin jalustimet lyhentäen ne samantien. Kipusin selkään ja kävelimme alkukäynnit, joiden jälkeen kiristin vyötä vielä hieman lisää. Aloimme verrytellä ravissa tehden pohkeenväistöjä, voltteja, pysähdyksiä ja temponvaihteluja. Sitten siirryimme laukkaamaan pari kierrosta molempiin suuntiin. Deisi toimi hyvin, vaikka olikin pirteällä tuulella ja ilma oli todella lämmin. Se jopa pukitti laukannostoissa! Verryteltyämme puoli tuntia siirryimme hyppäämään radan ekaa osaa eli innaria. Tulimme hallittua hyvää laukkaa 50cm:n esteelle ja Deisi hyppäsi innarin molemmat osat yhtään sähläämättä. Hyppäsimme sen vielä muutamaan kertaan, kaikki kerrat yhtä hienosti. Innarilta selvittyämme annoin ponin kävellä viisi minuuttia ja pyysin sitten uudelleen laukkaa. Deisi hyppäsi sarjan hyvin, mutta epäröi keskimmäisellä esteellä ja pudotti sen. Toinen kerta oli sujuvampi ja taputin ponia kiitokseksi. Tulimme sarjan vielä kertaalleen ja sitten kokeilimme koko rataa, joka sujui hienosti! Kiitin ponia hyvästä suorituksesta ja tein loppuverkat ravissa ja käynnissä. Käveltyämme reilusti yli vartin pyysin sitä kaartoon ja tulin alas selästä. Nostin jalustimet ja löysäsin vyön. Sitten lähdimme tallille. Tytöt lupasivat ystävällisesti korjata esteet pois puolestani.
Otin hikiseltä Deisiltä varusteet pois karsinassa ja vein vyön ja huovan kuivumaan, sekä otin kevyen loimen hyllystä. Sen hiestynyt karva kutisi varmasti, joten tarjosin sille viileän suihkun ja loimitin vasta sitten. Päästin sen karsinaansa ja otin suojat pois (peseytyivät samalla hyvin). Hain poneille valmiiksi heiniä ja kuivan loimen yötä varten mikäli se olisi vielä märkä silloin. Menimme tyttöjen kanssa ottamaan hevosia sisälle ja laittelin sitten iltaruoan valmiiksi. Ruokin hevoset ja vaihdoin kuivan loimen Deisille ja vein toisen kuivumaan. Harjailin vielä hetken ponia, joka maisteli ihmeissään takkini helmoja samalla. Sanoin hoitsuilleni heipat ja lukitsin ovet. |
Vastaus:
Todella hyvä tarina! Tykkään tuosta kirjoitustyylistäsi, ja miten kerrot tarkaan mitä olet tehnyt. Saat 20v€ |
| Nimi: laba |
14.10.2009 14:11 |
| | hei, saisinko hoitohevoseksi Dooran tai Emilian? ; )) vastaa pian. |
Vastaus:
Saat vaikka kummatkin (; Päätä itse haluatko vain jommankumman vai kummankin. |
|
| Kylmänkostea lokakuun ilma kietaisee minut huntuunsa kun astun ulos rappukäytävän alaovesta. Askeleeni rasahtaa jäiseen asvalttiin; ruoho vieressä on huurteen peittämää, koristepensaan nahkeat lehdetkin käpristyneet jääkerroksen alla. Kävelen laukku olalla parkkipaikan poikki, jättäen jälkeeni korollisten bootsien merkit asvaltin huuruun. Minulla on tänään yhdentoista aamu, joten ajattelin ehtiä tallille ennen sitä. Kävelymatka lämmittää minut, ja avaan leopardivuorillisen farkkutakkini napit.
Late ja Lindy tarhailevat fleeceloimet päällään; ponit ovat kerrassaan suloisia omissa väreissään, Laten vaaleanvihreä ja Lindyn violetti. Kävelen aidalle tervehtimään niitä, taputtelen ja rapsuttelen, löytyypä taskuistani pari makupalaakin. Kisavoittorahoillani olen ostanut poneille paljon uusia varusteita, loimetkin ovat uudet ja sopivat näemmä kuin valettu. Ajatukseni harhailevat seuraavaan kisaan, joka on reilun viikon kuluttua. Tällä kertaa kyseessä ovat kenttäkisat, ja minua jännittää hurjasti.
Jätän ponit ja menen pikkutalliin, ryhtyen siivoamaan niiden karsinoita. Saatuani kaiken suolakiveä myöten puhtaaksi, tuon uudet kuivikkeet ja levittelen niitä hiukan. Kenttäkisat tulevat olemaan rankat, ja hevoset tarvitsevat kestävyystreeniä muun ohella. Saankin idean, ja lähden etsimään Sonjaa – tallilla on hiljaista, lähes kaikki ovat koulussa, joten ei ole keltä kysyä, mutta lopulta tapaan hänet maneesista keräilemästä pois eilistä esterataa.
”Onko täällä missään ponikärryjä joita mä voisin lainata?” kysyn. ”Ei ole niin tarkkaa onko ne just sopivan kokoiset, kunhan vähän sinnepäin.”
Sonja lähtee näyttämään minulle kärrysuojaa. ”Kumpaa sä ajat?” hän kysyy, ja minä vastaan: ”Latea. Lindya ei ole opetettu ajolle.”
”No, otetaan sitten nämä pikkuisen leveämmät…” Sonja kiskoo kärryjä ulos suojasta ja menen auttamaan. Kyseessä ovat söpöt ponikärryt, joiden metalliosat on maalattu punaisiksi. Kiitän ja hymyilen, vedän kärryt lähelle tallin ulko-ovea ja lähden hakemaan Latea tarhasta. Ruuna tulee innokkaasti, ja pyrkii ravailemaan vierelläni kun talutan sitä. Jarruttelen sen menoa, ja pääsemme lopulta käynnissä talliin. Poni kiinni käytävälle, harjapakki varustehuoneesta, ja töihin. Riisun Laten loimen ja ripustan sen sen karsinan ovessa olevaan tankoon. Sitten alan harjata.
Late on aivan kuivikepölyssä, ja lisäksi sillä on kuraa vatsan alla, joten saan käyttää hyvän tovin sen puunaamiseen. Lopulta kuitenkin voikkokarva kiiltää, ja selvittelen suurin piirtein jouhet. Late äksyilee kavioiden puhdistuksessa, mutta kun kerran ärähdän sille, on se taas kilttiä poikaa. Vien harjapakin pois ja haen valjaat tilalle; olen tottumaton valjastamaan joten siinä menee hetki, ennen kuin voin taluttaa Laten ulos ja peruuttaa sen kärryjen eteen. Kun kaikki on kunnossa, hyppään kärryille ja maiskautan ponin käyntiin. Ohjaan sen tielle jota pitkin tulin, ja käännymme siltä oikealle ensimmäisestä sivuhaarasta.
Niin pian kuin ruunan lihakset ovat lämpimät, nostan sen reippaaseen raviin, ja yritän olla palelematta vauhdin tuomassa viimassa. Ravaamme ja ravaamme; väliin Late yrittää laiskotella, mutta muistutan sitä ohjasperien olemassaolosta, ja se nostaa taas kauniin ravin.
Niin kauan kuin käännymme aina oikealle, emme varmastikaan eksy, joten pidän Laten ravissa, kunnes lopulta tie jolle olemme tulleet alkaa näyttää tutulta. Pidättelen hionneen ponin käyntiin, ja kävelemme löysin ohjin tietä myöten takakautta tallille. ”Hyvä poika”, kehun hypättyäni alas kärryiltä ja taputan Laten kaulaa. Irrotan kärryt, riisun valjaat ja kuskaan ponin pesuboksiin. Pesen sen ryntäät ja selän sienellä, ja valelen jalkoja viileällä vedellä. Kuivattuani ruunan heitän sen päälle verkkoloimen ja siihen vielä talliloimen, ja vien sen karsinaansa kuivumaan.
Vilkaistessani kelloa minulle tulee kiire. Se on kohta puoli yksitoista, ja haen kiireenvilkkaa laukkuni ja lähden kotiinpäin. Vaihdettuani vaatteet ehdin koululle juuri ja juuri.
Iltapäivällä kävelen takaisin tallille, aikomuksenani treenata Lindy maastoesteillä. Sitä ennen kuitenkin riisun Laten loimistaan ja talutan sen tarhaan. Päivä on lämmennyt, asteita on jo lähemmäs kymmenen, joten paksukarvainen ruuna ei enää lämmikettä tarvitse. Pyydystän silkkisen welshini, ja talutan sen sisään. Loimi pois; harjauksesta selviän huomattavasti nopeammin kuin Laten kanssa. Käärin Lindyn jalkoihin tukevat pintelit, ja varustehuoneessa hivelen hetken upouutta estesatulaa, kunnes valitsen vanhan.
Tuntuu että Lindy tuntee eron este- ja muitten satuloiden välillä ja osaa yhdistää sen hyppäämiseen; nytkin se on innoissaan. Suitsin sen, painan kypärän päähäni ja talutan punaisen tamman ulos. Ratsauduttuani ohjaan sen kohti metsää ratsupolulle jonka tiedän vievän eri kokoisille maastoradoille. Lopulta saavun paikkaan, jossa viitat osoittavat eri suuntiin metsään hakatuille avonaisille reiteille. Olen kisannut Lindylla kenttää pariin otteeseen, ja tiedän sen ketteräksi ja varmajalkaiseksi, joten valitsen reitin ”keskivaikea: max. 80cm”. Tamma on lämmennyt matkalla juuri sopivasti, ja kierrätän sen kerran voltilla aukealla paikalla ennen kuin nostan sen laukkaan.
Nousemme mäkeä, ja siinä se on edessämme, ensimmäinen este, ylämäkeen sijoitettu tukkipino. Pohkeita, pohkeita - Lindy lisää laukkaansa ja tulee esteelle vauhdilla, loikkaa sen yli ja pitkin hypyin selvittää tiensä mäen päälle. Seuraavana on lammasportti, joka on korkea mutta jolle on aikaa ottaa vauhtia, ja Lindy ylittää sen kevyesti. Lähestymme laavua, trippelin kiintoestevastinetta, jossa on hypättävä kohoavaa, pitkää estettä. Olen tarkkana ja katson että ajoitamme ponnistuskohdan oikein; sitten, ennen kuin ehdimme kunnolla toipuakaan, edessä on tukkikuorma. Onneksi ne ovat Lindyn bravuureja, ja se hyppää nytkin korvat hörössä.
Seuraava este hirvittää minua; se on leveä hauta, jonka yllä on yksi puomi - mutta ponini ei arastele vaan ponnistaa haudan reunalta korkealle ja laskeutuu keveästi kuin gaselli tukevalle maalle. Siitä tulemmekin mille tahansa kenttähevosellekin vaikeaan paikkaan; rungoista rakennetulle pystylle jonka yli on hypättävä matalaan puroon. Lindy epäröi, epäröi - ajan eteen, tammaan luottaen, ja se hyppää, laskeutuen niin että jäätävän kylmä vesi räiskähtää sekä ponin että minun päälleni.
Lindy pärskii; nyt on ratsastettava jonkin matkaa puroa pitkin; mutta kerran kastuttuaan tamma ei arastele, vaan laukkaa purossa, ja kun sen mutkassa ohjaan sen hyppäämään ylös töyräälle, se tekee niin valtavan loikan että olen pudota kyydistä. Vähän matkaa tasaista; sitten edessä ovat pyöröpaalit - vauhtia, vauhtia; ja vauhtia löytyy, Lindy ylittää ne vatsa heinänkorsia hipoen. Sitten edessä on suuri kaadettu kuusi josta voi valita hyppääkö polulta korkeammasta kohtaa vai latvapäästä epätasaiselta maaperältä; hyppäämme polulta, ja Lindyn märät jalat suhahtavat havujen läpi.
Tulemme alamäkeen joka johtaa niitylle; jyrkimmässä kohtaa on maa-aineksesta puukehikkoon koottu "pöytä", jonka päälle ja siitä alas on hypättävä - nyt minua hirvittää. Lindy hyppää kyllä pöydälle hyvin, mutta pelkään sen jalkojen puolesta hypätessämme alas. Se ei kuitenkaan edes kompuroi, vaan jatkaa laukkaansa alamäkeen ja aivan sen juurella, ponkaisee ojan eteen rakennetun pystyesteen yli ojan toiselle puolelle, niitylle.
Ensimmäisenä niityllä on lammastarha, jonne on hypättävä sisään ja taas ulos. Lindy sekoaa askelissaan ja kolauttaa aitaa ulostulossa, mutta saa pian taas rytmistä kiinni. Seuraava este on hirsiseinä, johon tehdystä suuresta ikkunasta on hypättävä läpi; kumarrun vaistomaisesti tammani kaulan alle, kauhistellen estettä, mutta poni itse hyppää varmasti. Sitten tulee hauta, jonne on ratsastettava, ja jossa on kaksi matalahkoa estettä perätysten ennen kuin ratsastetaan takaisin ylös. Vielä viuhkana vinosti samasta pisteestä alkava kolmoissarja, jossa Lindy on taas vähällä seota askelissaan, mahtavankokoinen risuaitaeste sekä vielä viimeinen oja, joka on itse asiassa tukeista rakennetun kolmoissarjan keskimmäinen este, ja olemme maalissa.
Hidastan Lindyn ravin kautta käyntiin, ja jäähdyttelen sitä taputellen sen kaulaa. Hieno suoritus, menisipä se kisoissakin näin… Vähitellen lähden palailemaan niittyjä pitkin tallille, ja Lindykin pääsee pesulle, jonka jälkeen se saa loimet päälleen. Sen jalkoja letkutan 10 minuuttia jokaista, ja tarkistan ne naarmujen varalta, mutta herkkä iho on ehjä. Laitan tamman karsinaansa, ja käyn hakemassa Latenkin sisälle syömään. Kummankin ponini ruokittuani sanon niille heipat ja lähden jokseenkin väsyneenä kävelemään kotiin päin. |
Vastaus:
Hienoa tarina, Brendan! KIva kun puuhailet heppojesi kanssa kaikkea erilaista. Saat 25v€ |
|
| Harmittelin kotona mitä tekisimme Deisin kanssa tänään kun oli tullut ilmoitus ettei pellolle enää saanut mennä ajelemaan, eikä Deisi oikein toiminut maastossa ajaessakaan, eikä kentällä ollut tarpeeksi tilaa siihen hommaan.
Aurinko paistoi ja tuuli hieman. Olin pyöräilemässä kohti Deisin tallia. Äkillinen tuulenvire heilautti pitkät hiukseni kasvoilleni, etten voinut nähdä mitään ja meinasin seuraavasta tuulenpuuskasta ajautua pyörineni ojan pohjalle. Hetkisen taisteltuani saavuin kuitenkin ehjin nahoin tallille. Ilma oli yhä painostava, vaikka eilen illallla oli salamoinut ja satanut rankasti yömyöhään saakka. Harmaa pilvimassa ennusti sadetta tällekin illalle. Talutin pyöräni tallin edustalle ja menin hakemaan Deisiä. Onneksi minulla oli saappaat jalassa, tallikengissä olisi varmasti käynyt hassusti, sen verran kurainen ponin tarha oli.
Talutin ponin talliin ja se seurasi mukisematta perässäni. Ei kai sekään halunnut jäädä seisoskelemaan myrskyn sekoittamaan tarhaansa. Osa hevosista oli jo otettu laitumilta, mutta Deisi ja muutama muu odottivat toiveikkaana uuden ruohon kasvua (tosin turhaan :). Sidoin sen käytävälle ja menin hakemaan harjat. Pesin jalat harjauksen jälkeen, jottei suojien alle olisi jäänyt likaa. Normaalisti en pessyt niitä ennen sisälle ottamista, mutta kello oli sen verran paljon, ettei poni enää menisi tarhaan ratsastuksen jälkeen. Kun poni oli hoidettu ja jalat pesty huolellisesti kuivasin jalat ja laitoin Deisin odottamaan naapurikarsinaan, jotta saisin sen oman siivottua. Siihen ei kauaa nokka tuhissut, koska se oli jo pitkiä päiviä ulkona, eikä pissannutkaan enää sisälle. Niinpä uutta purukuormaa ei niin ollen myöskään tarvinnut tuoda. Toin vielä iltaheinät karsinaan ja menin sitten hakemaan varusteita satulahuoneesta. Laitettuani suojat karsinassa satuloin ja suitsin ponin rutiininomaisesti. Talutin Deisin kentälle.
Nousin vyön kiristettyäni selkään ja kävelimme muutamia kierroksia, kunnes tiukkasin vyötä vielä reiällä. Aloitimme harjoittelemaan helpon C:n rataa, koska olimme menossa sunnuntaina harjoituskoulukisoihin naapuritallille (kuvitteellisesti). Harjoittelin radan alusta loppuun ja tunti meni loistavasti ja nopeasti! Kiitin Deisiä ja menimme kävelemään vielä hetkeksi maastoon. Palattuamme tallille huomasin omistajan tallinpihassa.
" Hei! Sinua ei olekaan näkynyt vähään aikaan! Mitä kuuluu? "
" Ihan hyvää, kovaa kiirettä ollut koko kesän, onneksi huolehdit Deisistä. "
" Pitikö sun ratsastaa sillä tänään, en tiennyt tulostasi? "
" Ei, kiva kun menit sillä, tulin vaan pikasesti katsomaan ponia. "
" Selvä juttu, harjoteltiin sitä sunnuntain rataa, meni tosi kivasti! "
" Hienoa, moneltakos se teidän luokka olikaan? "
" Muistaakseni yhdeltätoista, voin tarkistaa vielä. "
" Ei tarvitse, näen sen sieltä kutsusta kuitenkin, yritän ehtiä katsomaan. "
" Se olisi kyllä mukavaa! "
Niin palasimme talliin omistajan vanavedessä ja talutin ponin karsinaansa. Riisuin varusteet ja hän jäi hemmottelemaan ja harjailemaan ponia sillä aikaa, kun vein varusteet paikoilleen. Palatessani hän oli jo sukinut ponin ja jutteli sille rauhallisella äänellä, he kaksi todella sopivat toisilleen! Sanoin molemmille heipat ja jätin heidät puuhastelemaan kahden kesken. |
Vastaus:
Hienoa tarina, jamukavaa että otit minutkin mukaan ;) Kivaa muutosta sekin, kun keksit ratsastuskilpailut. Saat tästä 17v€ |
| Nimi: nepu |
07.10.2009 14:32 |
| HEVOS VARKAAT
----------------
"Kiidin metsien halki, sysimustan ratsun selässä. Risuja paiskautui naamalleni, jotka tekivät pahaa jälkeä. Laukkaa! Laukkaa! Nyt on kiire. Takana meitä jahtasi !kamelikaravaani!? Naamani oli tahriutunut valuvasta verestä, joka jatkoi virtaamistaan niskaani. Tunsin, kun nuoli lävisti sydämeni."
IIIIKK!!! Apuaa! -Huutelin, kuin heikkopäinen. Äiti juoksi äkkiä huoneeseeni. "Mikä on kulta?" Hengitin nopeaan tahtiin säikähdyksestä. "Olen kuollut." "Et sinä ole kuollut, näit vaan painajaista." "Öhh...???" Tajusin kaiken olevan unta ja päästin äidin takaisin nukkumaan. Yritin vielä nukkua, mutta en yksinkertaisesti saanut enää unta. Kello oli vasta noin neljä aamu-yöllä ja ulkona oli vielä mustaakin mustempaa. Nousin siis ylös ja vedin ratsastusvaatteet ylleni. Hipsin hiljaa alakertaan ja haukkasin palan pullasta. Täytin eväsrasiani kahdella juustosämpylällä, pillimehulla ja suklaapatukalla. Olisin jo valmis lähtemään tallille, mutta en usko, että sinne näin aikaisin saa mennä. Istahdin hetkeksi television ääreen ja aloin katsoa nauhoitettuja ohjelmia. Muumeja, eii, teletappeja, eii, eikö täällä ole mitään? Selailin vielä hetken, mutta en löytänyt mitään. Ajattelin hetken. "Tähän aikaan ei tule muuta, kuin uutisia."... Käänsin siis kanavan uutiskanavalle ja rupesin katselemaan tylsistyneenä. Kohta korvani havahtuivat kuulemastaan. "Hevosjoon(keksitty nimi) tallilla tapahtunut hevosryöstö. Rikollisina luullaan olleen kaksi, noin 15-vuotiasta poikaa. Ryöstö tapahtui yöllä, kun kaikki nukkuivat. Lukot oli saatu auki, joten ryöstäjän oli tiedettävä, missä avaimia säilytettiin." -Vanha mies selitti möreällä äänellä. "Voi niitä hevos parkoja!" "Minnekkähän ne ovat joutuneet nyt kärsimään?" Suljin haikein mielin telkkarin ja asetin kapulan pöydälle. Räpelsin hetken tressilelua, koska olin niin järkyttynyt kuulemastani. Kaiken järkytyksen jälkeen, kello oli jo kuusi, joten päätin lähteä tallille.
JATKUUUU.................. en kerkee kirjottaa nyt kokonaan joten kirjotan tämän loppuun joku toinen päivä. Minulla ei ole aikaa kirjottaa kerralla niin pitkää. |
Vastaus:
Vau, kuulostaa alku ainakin jänittävältä. Olet kyllä todella mahtava hoitaja, ja hoitosi ovat aina todella mielenkiintoisia. En malta odottaakkaan jatkoa ;) Rahat jatkossa. |
|
| Tulin tallille aikaisin aamulla, koska olin luvannut tehdä välillä aamutallia, jotta omistaja saisi kerrankin nukkua vähän pidempään. Hän arvosti apuani suuresti, vaikka tiesin hänen raskain mielin luovuttavan tehtävän toisinaan jollekin muulle kuin tekevänsä sen aina itse. Nousin sängystä hyvin nukutun yön jälkeen jo kello kuusi ja pikaisten aamutoimien jälkeen olinkin tallilla yllätyksekseni jo kello seitsemän aamulla. Vein ulkona oleville hepoille heinät laitumelle, koska ruohoa ei juurikaan enää kasvanut ja menin sitten talliin ruokkimaan loput hevoset Deisi mukaan luettuna. Kun kaikki hevoset olivat saaneet aamuheinät menin jakamaan ulos kaurat ja tarkistin samalla aidat. Kaikki oli kunnossa, joten pääsin heti ruokkimaan tallin hevoset ja vein ne sitten peräjälkeen ulos, ulkona tihutti hieman vettä, mutta keli oli lämmin. Nehän voisi sitten ottaa aiemmin sisään, jos sade jatkuisi pidempään, näin kesällä en viitsinyt enää niitä loimitella sateellakaan. Saatuani kaikki ulos menin siivoamaan Deisin karsinan ja vein sinne uudet purut. Sain tyhjentää liki koko karsinan, koska se oli aivan likainen ja märkä. Saatuani karsinan kuntoon nostin sinne käytävältä valmiiksi pari siivua heinää yötä varten. Sitten putsasin vesiautomaatin ja ruokakupin. Sen jälkeen menin laittamaan ulos vettä saaveihin ja pesin ne tiskiharjalla samalla.
Kun aamutoimet oli tehty laitoin sähköt päälle ja tarhoihin lisää heinää. Sitten otin Deisin käytävälle harjattavaksi. Ajattelin mennä sillä pitkästä aikaa ajamaan, peltokin oli juuri hyvässä kunnossa sitä ajatellen ja poni saisi mennä sydämensä kyllyydestä niin kauan kuin haluaisi ja jaksaisi, olettaen että se osaisi käyttäytyä. Harjattuani ponin laitoin sille suojat kaikkiin jalkoihin ja suitsin sen. Sitten laitoin valjaat ja jätin ponin seisomaan ulkopuomille kun hain kärryt ladosta, jossa niitä suojattiin sateelta ja varkailta. Saatuani kärryt ponin perään valjastin sen tottuneesti ja otin ohjat käteeni irroittaen samalla ponin riimusta ja niin ollen myös ketjuista. Peruutimme ensin hieman ja käänsin ponin sitten kohti tallin sivua, jota pitkin etenimme tarhoille ja sieltä peltotielle joka johti tallillemme. Ohjasin Deisin suoraan pellolle, vaikka se olisi halunnut jostain syystä edetä peltotietä pidemmälle, vaikkei se ikinä ollut sitä suostunut tekemään. Sain ponin keploteltua pellolle ja ohjasin sen aivan reunaan, jotta se saisi kiertää mahdollisimman pienessä heinikossa. Pellolle oli jäänyt edelliskeväästä viljasta tähkänpätkiä, jotka varmasti ottaisivat ikävästi ponin kavioihin jos se kulkisi liian korkeassa heinikossa. Käveltyämme vartin verran poni siirtyi ensimmäisestä käskystä raviin ja ravasi kokonaisen kierroksen jonka jälkeen pyysin sitä hiljentämään käyntiin. Pelto oli suuri, joten yksi kierros ravia riittäisi varmasti kerralla Deisin kokoiselle. Kävelimme puoli väliin ja nostin sitten uudelleen ravin, jota jatkoimme kierroksen verran. Tämän teimme vielä kertaalleen ja sitten vaihdoin suuntaa. Oikeaan kierrokseen menimme vielä pari kertaa ravia, kunnes annoin ponin kävellä vartin loppukäynnit ja käänsin sen sitten takaisin peltotielle saapuessamme pois pellolta. Se lähti innokkaasti kulkemaan kohti kotia, jonne se muutamia kertoja aiemminkin oli yrittänyt jo kääntyä, etenkin nähdessään kaverinsa palaavan maastoreissulta pellon ohitse. Onneksi se ei ollut kuitenkaan keksinyt mitään tyhmää vaan pienen kääntely-yrityksen jälkeen suostui jatkamaan vielä matkaansa pellolla eikä rynnännyt kaverin perässä kotiin.
Saavuttuamme tallinpihaan ohjasin ponin puomille ja sidoin sen riimulla kiinni. Sitten purin kiinnitykset ja otin valjaat pois. Harjasin ponin ulkona ja vein sen sitten ulos, jouduin tietenkin pyyhkäisemään hikikohdat ensin sienellä. Otin kaviot vielä ennen ulosvientiä ja palautin sitten valjaat ja kärryt sekä harjat paikoilleen. Lakaisin käytävän ja heitin Deisille päiväheinät ennen lähtöäni tarhaan. Tarkistin kaikkien vesitilanteen ja lisäsin Deisille vielä ämpärillisen vettä sen juotua lenkin jälkeen. Jätin talliin vielä lapun, että poni oli lenkkeillyt tänään. Normaalistihan niitä saattoi liikuttaa myös omistaja. Ellei sitten ollut mitään erityistä sovittuna. Tänään oli hieman viileää, mutta ajattelin ponilla olevan mukavempaa ulkona loimitettuna, kuin seistä sisällä yksin koko päivä ennen iltatallin alkamista. Hyvästelin Deisin ja palasin kotiin lukemaan jännää kesäkirjaa. |
Vastaus:
Hieno tarina, ja sopivan pitkäkin! Hyvä että ajoit välillä Deisillä vaihtelun vuoksi. Saat 20v€ |
| Nimi: Nepu |
04.10.2009 22:48 |
| SALAA MAASTOSSA
---------------
_______________
"Ohi vilahtelevat maisemat näyttivät upeilta. Suuria niittyjä, kohisevia puroja, tiheitä metsiä, mitä kaikkea nyt saattoikin nähdä. Mutta vain yhteen huomioni kiinnittyi. Mustaan hevoseen."
Herätyskelloni soi ja nousin ylös sängystä. Pääni tuntui kauhean painavalta. No ei kyllä ihme, koska pääni ympärille oli sidottu joku ihme paketti. Puin tallivaatteet päälle ja kävelin portaita alas, kun äiti sanoi: "Taisi se olla aika kova kolhu." "Olimme kauhean huolestuneita sinusta." -Isä lisäsi. En vastannut, vaan katselin alakuloisena maata. Päätä koski kauheasti, mutta en näyttänyt sitä. Pakkasin tallikamat laukkuun ja hyppäsin vanhan pyörän rämän selkään.
Olin polkenut jo kauan. Kaulani oli aivan hiessä. Aurinko porotti taivaalta. Kello oli noin kymmenen aamulla. Mutkan jälkeen talli tuli näkyviin. Heitin pyöräni syrjään ja juoksin talliin. Raotin hieman Kossen karsinan ovea. Se tuli heti uteliaana luokseni. "No tässä sulle" -Ojennin Kosselle pari oranssia porkkanaa. Se hörähti kiitokseksi ja kaiveli vielä taskujani. Hain Kossen harjapakin, harjasin hevosen perusteelisesti ja putsasin vielä kaviot. Sitten hain kottikärryt, tankkasin sen täyteen lantaa, heitin haisevaan lantalaan, täytin puhtailla puruilla, tyhjensin karsinaan ja levitin. "HUH,HUH." -Ajattelin. Kävin putsaamassa vielä varusteet ja vein satulahuovan pesuun. "Vihdoinkin"
Laitoin Kosselle riimun ja riimunarun ja talutin sen ulos. Päätin mennä läheiselle purolle, kun olin siitä ohi ajanut. Talutin Kossea sen matkaa, että tallia ei enää näkynyt. Sitten tein riimunarusta suitset ja haroin katseellani jotain kiveä tai kantoa, josta ponnistaa selkään. Kohta löysin kannon ja pääsin Kossen selkään. Se tuntui hyvin pehmeältä, vaikka säkä tuntui hyvin luiselta ja epämukavalta. Ilman kuolaimia oli itseasiassa aika helppo ratsastaa. Kun olin päässyt käynnissä purolle asti, annoin mustan ratsuni juoda rauhassa. Sain sen vaivalloisesti menemään puron poikki. "Onko se vesi noin kylmää?" -Supitin Kosselle rauhallisella äänellä. Nyt kotimatka oli alkanut. Olimme aika kaukana tallista, joten maiskautin Kossen raviin ja siitä laukkaan. Hypin selässä, kuin aloittelia konsanaan. Menimme leveillä hiekkapoluilla, synkillä metsäreiteillä ja laukkasimme läpi aurinkoisten niittyjen. "Tämä on ihanaa!" -Huusin innoissani, ennen tallin mutkaa.
Vähän ennen tallia nousin selästä ja laitoin riimunarun normaalisti. "Voi ei!" -Ajattelin mielessäni, kun näin, että Kosse oli hiessä. "Vien sinut nyt suoraan laitumelle etteivät muut nää, että olen ratsastanut sinulla ilman kypärää, satulaa ja suitsia."
Hiivin talliin, nappasin äkkiä laukkuni ja painuin pyöräni luokse. Ajoin nopeasti kotiin. |
Vastaus:
Hienoa, olet todella taitava hoitaja! Kirjoitat tarinat kuvailevasti ja mielenkiintoisesti. Voisin lukea tarinoitasi vielä todellan paljon lisää! Todella hyvä, jatka samaan malliin! Kun vähän lisäät vielä pituuttta saat maksimi määrän v€, eli 30v€. Saat tästä 20v€ |
|
|
